Päästiin Katin kanssa viettämään vapaailtaa kahdestaan, Marie tuli lasten likaksi yli yön. Kati lensi torstaina perässä Aucklandiin ja ohjelmassa oli loputtomasti odottamani U2 keikka (360 Tour). Kati oli nähnyt herrat aiemminkin lavalla, mutta minä en ja puheltiinkin vuosien varrella että voitaisi joskus lentää bändin perässä kun niiden tulo Suomeen ei näyttänyt luonnistuvan. Ei kestänyt kauan siitä kun muutettiin Suomesta pois että Iltasanomat otsikoi "U2 kesällä Suomeen!" Niinpä tietysti.
Vaan sittenpä onni kääntyi ja Bono lenteli perässämme tänne! Kiitos Paulin ja Trishan saatiin liput ja vietettiin yhdessä todella mukava ilta.
Perjantai aamuna käveltiin ulos hotellilta ja huomasin aulan edessä läyhyn bemun. Hopean värinen 700-sarjan limusiini mustilla nahkajakkaroilla. Mulla oli jonkin aikaa sitten vastaavan privaattitataksin kuljettajan käyntikortti jolle saatoin lähettää tekstarin ja äijä tuli vastaan kentälle ja heitti iltapäivällä takaisin.
Pyysin Katia odottamaan hetken kun käyn pyytämässä ratin takana nököttäneeltä kuljettajalta kortin. Olin tarttumassa oven kahvaan ja istahtamassa sisään kun pikkolo riensi paikalle tiedustelemaan voisiko auttaa.. "No thanks... pyydän vaan kaverilta kortin jotta voi heittää mut myöhemin kentälle, kiitti!"
- Hyvä herra, tämä on John Keyn virka-auto ja auton kuljettaja" :-) (John Key on Uuden Seelannin pääministeri)
Ei voinut kun nauraa itselleen, pikkololla ja turvamiehilläkin riitti hymyssä imeskelemistä.
